Viiru, 1.5.1989 - 6.9.2003

Pieni Viiru tuli meille ollessani 4-vuotias, todennäköisesti alle luovutusikäisenä, hyvin pienenä karvapallerona karjalankarhukoiran ja tuntemattoman isän vahinkopentueesta. Isä huijasi perheen "vain katsomaan pentuja"... Nimensä pentu sai otsassa olevan viirun mukaan.

Viiru oli todellinen ystävä, joka tuntui ymmärtävän niin ilot kuin surutkin. Joka ilta se kiersi talon läpi tarkastamassa, että kaikki perheenjäsenet ovat kotona, myös vaatekomeroon yön ajaksi muuttavat hamsterini :) Viiru oli uskomaton pieni pystykorva, jonka sydän oli täyttä kultaa. Se ei tehnyt pahaa kuin kärpäsille, jotka se taitavasti nappasi ilmasta. Se säästi minut monelta surulta, löytäen muun muassa kylmänä ja pimeänä talvi-iltana ulos livahtaneen hamsterini. Joka aamu Viiru lähti mukaan hakemaan lehden laatikolta ja muisti tervehtiä naapurit haukkumalla. Viiru oli jo 7-vuotias kun päätin, että sen on saatava tottelevaisuuskoulutusta. Lähdimme tokokentälle ja ehtihän se oppia vaikka mitä, niiden jo osaamansa istu-maahan-tassu lisäksi :) Viiru oli oikeasti viisas koira, välillä tuntuikin, että se oli enemän ihminen kuin koira... Meille ehti tulla kaksi villiä tolleripentua Viirun aikana. Bellan Viiru hyväksyi, vaikkei koskaan koiriin ollut niin tottunutkaan, mutta Cajon kanssa ne olivat enemmänkin jo ystäviä.

Kauniina syksyisenä päivänä 14-vuotias Viiru nukkui pois niin yhtäkkiä, kuin se oli elämäämme tullutkin. Se oli viimeiseen hetkeensä asti terve ja pirtsakka pystykorva, joka ei koskaan mitään sairastellut ja josta ei harmaantunutta nuttua lukuunottamatta vanhuuden merkkejäkään nähnyt. Se oli ollut kanssani lapsuudesta lähtien ja jäljelle jäivät vaan muistot, mutta onneksi niitä ei voi pois ottaa. Sen iloinen lenkillelähtöhaukku kaikuu yhä korvissa:)

Viirun ollessa 13-vuotias, pyydettiin paikallislehteen juttuja iäkkäistä koirista. Lähetin Viirusta jutun, jonka toimittaja nimesi otsikolla "Viiru vailla vertaa". Paremmin tuota otsikkoa tuskin olisi voinut nimetäkään.


Takaisin koirat-sivulle